Lahden Runomaraton järjestää 13. valtakunnallisen runokilpailun aiheesta Salarakas. Kilpailu on suunnattu sekä ammatti- että harrastajakirjoittajille. Kilpailukieli on suomi. Palkintona jaetaan yhteensä 2 000 euroa.
Kilpailun osallistumisohjeet
- korkeintaan 5 liuskaa tekstiä
- numeroi jokainen runo juoksevasti (esim. kun kolme runoa: 1/3, 2/3, 3/3)
- merkitse jokaisen liuskan ylälaitaan nimimerkki
- liitä mukaan suljettu kirjekuori, jonka sisällä nämä tiedot: nimimerkki, nimi, postiosoite, puhelinnumero ja mahdollinen sähköpostiosoite. Kirjoita kuoren päälle nimimerkki
Osa runoista valitaan antologiaan. Kilpailun järjestäjä pidättää itsellään oikeuden runojen julkaisemiseen ja esittämiseen korvauksetta.
Runot pyydetään lähettämään 4.5.2007 mennessä osoitteeseen Lahden Runomaraton, Hämeenkatu 19, 15110 Lahti.
Arvosteluraati:
- Vilja-Tuulia Huotarinen, runoilija, Viita-Akatemian sanataidekoulun opettaja
- Osmo Hokkanen, Päijät-Hämeen lausujien puheenjohtaja
- Hannele Koukila, opettaja, sanataideohjaaja
- Anja Kuhalampi, sanataidekouluttaja
- Kalle Veirto, kirjailija, toimittaja
Lisätiedot 050 594 7465 tai toimisto@runomaraton.com
Raadin puheenjohtaja Vilja-Tuulia Huotarinen johdattaa Salarakas-aihepiiriin seuraavasti:
Salarakkaat ponnahtivat rakettina julkisuuteen joitain vuosia sitten. Sen jälkeen suomalaiset alkoivat kuikuilla ympärilleen: ”Onkohan tollakin salarakas. Mitä jos mää oon jonkun salarakas?!” Ja, kaikkein suomalaisimpana ajatuksen muotona: ”Ei kai kukaan vaan kuvittele, että mullakin olis salarakas.”
Osittain ”salarakas”- nimitys korvasi ”rakastajat” ja ”rakastajattaret”. On siinä salarakkaassa kuitenkin monipuolisempiakin vivahteita. Oma salarakas voi nimittäin olla myös se ikuisen kaipuun kohde, vaikkei tästä rakastajaa koskaan olisi tullutkaan. Eikä salarakas välttämättä ole ihminen ollenkaan.Se voi olla myös kaupunki, lempiruoka, lempipaikka, lemmikkieläin jne.
Kirjallisuus on tarvinnut rakkauskertomuksia aina. Mutta samalla kun lemmenkaipuusta ja sen -täyttymyksestä on runoiltu kautta aikojen, tietävät runoilijat varsin hyvin, että rakkausrunon kirjoittaminen on yksi suurimmista haasteista. Siinä kirjoittaja punnitaan. Huolella tehty rakkausruno kun ei voi olla pelkästään tunnehuuruinen paatos, vaan sen on kasvettava yli kirjoittajan henkilökohtaisen kokemuksen, tultava voimalliseksi sanataideteokseksi. Jotkut välttävät pahimmat sudenkuopat murahtamalla kuten kirjailija Kullervo Järvinen: ”Johan siinä hampaat katkee, jos rakkaudesta puhuu!” ja kätkevät tulisimman rakkauden ja totisimman kaipuun rivien väliin – sanomatta runossa kertaakaan itse sanaa ”rakkaus”.
Yksi pyyntö minulla salarakkaista innostuville kirjoittajille on. Jätetään lööppien salarakkaat rauhaan, ja tutustutaan niihin ikiomiin sydänkäpyihin. Voin kertoa salaisuuden: ei niidenkään tarvitse olla ihkaeläviä, vaan ne voivat olla kirjoittajaminän kainaloisia, jotka syntyvät vain runoon.
