Maailma on täynnä sotaa, kilpailua, kaupankäynnin meteliä. Ihminen juopuu ja menee sekaisin, ei suinkaan siitä, mikä hän on vaan siitä, minkä hän voi ostaa tai myydä. Ja uskoo siihen, jota kutsutaan kilpailukykyiseksi. Ja ihminen uskoo siihen, jota kukaan yksin ei halua vaan jonka kaikki yhdessä haluavat. Siis siihen, josta ollaan valmiita sotimaan.
Ihmisen ainutlaatuisuus on kaikkein käyttökelvottomin asia. Sille voidaan rakentaa vain hänet itsensä.
Meille saatetaan sanoa, että jokin asia on kuin luotu meille. Tällä päästään kenties yhteen sadasta ja yhteen tuhannesta. Yhteen kymmenestä tuhannesta. Tätä suurempi tarkkuus on jo merkityksetöntä.
Niin tarkasti mitoitetusta takista ei tule kauppatavaraa.
Niin tarkasta ammatinvalinnasta ei tule muuta työtä kuin taiteilijan ainutkertainen työ.
Me teeskentelemme kaikin voimin. Ja kun teeskentelijät vielä pääasiallisesti myyvät ja ostavat kaiken merkityksen, on vaikeata saada ihminen antamaan arvoa kivelle, jonka rakentajat hylkäävät.
Ihminen itsekin pitää sitä kiveä arvottomana. Onhan se kivi juuri se luonteenlaatu ja persoonallisuus, poikkeama, joka jää turmeltumatta, koska se heitetään nurkkaan jo pienessä lapsessa.
On kenties olemassa eräänlainen älyllinen kaaostila, jossa sanat saavat oikeuden olla elossa ja josta jokainen voi löytää oman kielensä.
Me voimme toisaalta laajentaa sanaa sanomalla, että me tarkoitamme murheella ilon kaipausta. Tai me voimme ryhtyä puhumaan kauniisti ilottomasta murheesta, murheellisesta ilosta – murheettomasta murheesta ja ilottomasta ilosta.
Voimme puhua kevytmielisyydesta murheessa ja ilossa, voimme puhua murheen raskaudesta ja ilon vimmaisuudesta.
Kuitenkin on syytä asettaa kaikki kieli puhujan suuhun juuri nyt. Ihminen voi puhua totta nyt, pitkään ja ikuisesti.
‘Autuaita ovat murheelliset.’ ‘Älkää lainkaan murehtiko.’
Enkelit iloitsevat itkemällä.
Laulun ja runouden opettajan täytyy pystyä erottamaan tuhannesta äänestä laulajan ja runoilijan oma ääni.
Tämä on helposti sanottu, mutta kuka täällä voi kuulla oman äänensä ja kuka ruma ankanpoikanen suostuu uskomaan omaan kauneuteensa?
Kaikenlaisiin töihin, messuihin ja häihin satelee kutsuja.
Vain sitä voidaan kutsua ainutlaatuiseksi, joka kuulee ja hyväksyy ainutlaatuisuuden.
Vain se voidaan valita, joka noudattaa kuulemaansa.
Katso ympärillesi!
Toiset ovat menettäneet itsensä siksi, että he ovat lauman suosiosta humalassa – toiset ovat menettäneet oman äänensä siksi, että juopuvat surusta ja kateudesta.
Miten voi puhua? Mitä tehdä onnen kerjäläiselle?
Miten moittia ainutlaatuista, joka itkee nurkassa ja sanoo, ettei hänestä ole mihinkään? Entä miten kehua sitä nousemaan omille jaloilleen, jota lauma kantaa hartioillaan?
Risto Ahti, toukokuu 2009
