Hei sinä Vesijärven kaunis lady
päästä hymysi esiin,
kun avautuvat hiirenkorvalehdet
Aleksanterinkadun puissa.

Nouse, nouse kaupunki kaunis,
nouse toivosi oksalle
ja katso kuinka se kestää,
kun sille hymyilet
kun et lymyile,
et lymyile lady ihanan kaupungin.

Hei sinä Vesijärven lady
Vesijärven kaunis lady!
Päästä hymysi esiin, kun liplattavat
laineet Ankkurin rannoilla.

Vahva on toivosi Vesijärven lady
kun sataman lämpöön
sulavat tuulet,
ulappa timantein säihkyy.
Kun harjuilta huokuu
mäntyjen huumaava tuoksu
annat katseesi lipua yli sykkivän kylän.

Hei hei sinä Vesijärven lady
Vesijärven kaunis lady
hymysi avautuu kuin lehdet
Vapaudenkadun puissa.

Tummien patsaiden sisään on paennut
kaupungin ilo ja rauha.
Se avaa, avaa se!
Ota kämmenellesi ilo,
sydämellesi paina,
anna hehkua, hehkua anna
kilpaa Karirannan kukkien kanssa!

Hei hei sinä Vesijärven lady
Vesijärven kaunis lady
anna hivellä silmää
Tiedepuiston vihreiden kenttien.

Kuule korkojen kopinan läpi
sanaton kuiske
ihmisten välillä.
Se voittaa autojen melun
kunhan vain kuulet, kunhan vain kuuntelet
kuinka narsissit loistavat
Kirkkokadun puistoissa.

Hei hei sinä Vesijärven lady
Vesijärven kaunis lady!
Nouda hymy Lanun aukiolta
tästä pysähdyksen tilasta!
Älä kulje runon ohitse, älä
onnellisuutesi ohitse.
Sillä Sinä, Sinä itse olet kaupungin sielu.

Tunne kuinka loistat, Vesijärven lady!
Askeleesi antavat kadulle hengen,
ojennettu kätesi on sykkivä polku
ihmisestä toiseen.

Hei hei sinä Vesijärven lady
Vesijärven kaunis lady!
Näet vihreään puhjenneet Mariankadun puut,
näet Vesijärven kimalluksen levittäytyvän
Mustankallion yli aina Kiveriöön asti ja tiedät:
on hymysi vallannut kaupungin
ja valosi on vahva, oi Vesijärven lady.

Omistettu Runomaratonille15.5.09
Alli Kantola

Maailma on täynnä sotaa, kilpailua, kaupankäynnin meteliä. Ihminen juopuu ja menee sekaisin, ei suinkaan siitä, mikä hän on vaan siitä, minkä hän voi ostaa tai myydä. Ja uskoo siihen, jota kutsutaan kilpailukykyiseksi. Ja ihminen uskoo siihen, jota kukaan yksin ei halua vaan jonka kaikki yhdessä haluavat. Siis siihen, josta ollaan valmiita sotimaan.

Ihmisen ainutlaatuisuus on kaikkein käyttökelvottomin asia. Sille voidaan rakentaa vain hänet itsensä.

Meille saatetaan sanoa, että jokin asia on kuin luotu meille. Tällä päästään kenties yhteen sadasta ja yhteen tuhannesta. Yhteen kymmenestä tuhannesta. Tätä suurempi tarkkuus on jo merkityksetöntä.
Niin tarkasti mitoitetusta takista ei tule kauppatavaraa.
Niin tarkasta ammatinvalinnasta ei tule muuta työtä kuin taiteilijan ainutkertainen työ.
Me teeskentelemme kaikin voimin. Ja kun teeskentelijät vielä pääasiallisesti myyvät ja ostavat kaiken merkityksen, on vaikeata saada ihminen antamaan arvoa kivelle, jonka rakentajat hylkäävät.
Ihminen itsekin pitää sitä kiveä arvottomana. Onhan se kivi juuri se luonteenlaatu ja persoonallisuus, poikkeama, joka jää turmeltumatta, koska se heitetään nurkkaan jo pienessä lapsessa.

On kenties olemassa eräänlainen älyllinen kaaostila, jossa sanat saavat oikeuden olla elossa ja josta jokainen voi löytää oman kielensä.
Me voimme toisaalta laajentaa sanaa sanomalla, että me tarkoitamme murheella ilon kaipausta. Tai me voimme ryhtyä puhumaan kauniisti ilottomasta murheesta, murheellisesta ilosta – murheettomasta murheesta ja ilottomasta ilosta.
Voimme puhua kevytmielisyydesta murheessa ja ilossa, voimme puhua murheen raskaudesta ja ilon vimmaisuudesta.
Kuitenkin on syytä asettaa kaikki kieli puhujan suuhun juuri nyt. Ihminen voi puhua totta nyt, pitkään ja ikuisesti.
‘Autuaita ovat murheelliset.’ ‘Älkää lainkaan murehtiko.’
Enkelit iloitsevat itkemällä.

Laulun ja runouden opettajan täytyy pystyä erottamaan tuhannesta äänestä laulajan ja runoilijan oma ääni.
Tämä on helposti sanottu, mutta kuka täällä voi kuulla oman äänensä ja kuka ruma ankanpoikanen suostuu uskomaan omaan kauneuteensa?
Kaikenlaisiin töihin, messuihin ja häihin satelee kutsuja.

Vain sitä voidaan kutsua ainutlaatuiseksi, joka kuulee ja hyväksyy ainutlaatuisuuden.

Vain se voidaan valita, joka noudattaa kuulemaansa.

Katso ympärillesi!
Toiset ovat menettäneet itsensä siksi, että he ovat lauman suosiosta humalassa – toiset ovat menettäneet oman äänensä siksi, että juopuvat surusta ja kateudesta.

Miten voi puhua? Mitä tehdä onnen kerjäläiselle?
Miten moittia ainutlaatuista, joka itkee nurkassa ja sanoo, ettei hänestä ole mihinkään? Entä miten kehua sitä nousemaan omille jaloilleen, jota lauma kantaa hartioillaan?

Risto Ahti, toukokuu 2009

Laaja kirjallisuuden kenttä velloo aika ajoin. Tasapainoillaan uudistumisen vaatimuksen ja aikasemmin tehdyn työn arvostamisen välissä. Uudistumisen haasteita on pohdiskeltu viime aikoina eri yhteyksissä myös sanataiteen toimijoiden Lahdessa. Tällä hetkellä erilaiset kulttuuriverkostot kutoutuvat niin suurien instituutioiden, yliopiston, museoiden ja teatterin kuin pienempien toimijoiden, kansalaisjärjestöjen ja kulttuuriyritysten ympärille. Lievää jännitteisyyttäkin on toisinaan havaittavissa – siihen syynä lienevät niukat resurssit. Kuka maksaa ja mistä, kenen vastuulla on mikä. Kuin oltaisiin suuressa puutarhassa tai puistossa, joissa vanhat vahvat lajikkeet haluavat säilyä yhä hengissä uusien siementen sataessa taivaalta maaperää ja kasvutilaa hamuten. 

Salpausselän kirjailijat ry:n puheenjohtaja Alli Kantola otti äskettäin kantaa ajassamme ilmenevään uudistumisen tarpeeseen Uudenmaan kirjoittajat ry:n puheenjohtajan blogissa. Resepteiksi hän tarjoaa muun muassa yhteistyötä ja avointa ilmapiiriä. Jälkimmäisen avulla yhteistyöosapuolten eri näkemykset tulevat ilmaistuiksi. Yhteistyö ei ole tärkeää vain resurssien vähyyden vuoksi, vaan myös kirjallisen kentän monimuotoistumisen hahmottamiseksi ja siihen tarttumiseksi. Alli Kantola sanoo, että kirjoittaminen on pysähtymistä ja silläkin tavoin yhteistyötä. Ne merkitsevät mahdollisuutta kirjoittavien ihmisten dialogiin ja siten uudistumiseen.    

Yhteistyön pitää näkyä totta kai myös konkreettisina asioina. Usein on niin, että ihmisillä on jokin haaveellinen mielikuva siitä, miten asiat pitäisi tehdä ja mikä olisi hyvä lopputulos. Lopulta melko harva uskaltaa tarttua toimeen ja ottaa vastuun lopputuloksesta, mahdollisten virheidenkin uhalla. Toisten tekemisten arvosteleminen on houkuttelevaa. Virheiden tekeminen ei kulttuuriprojekteissa ole vieläkään ”in” vaikka monet konsultit nykyisin kehoittavat kääntämään virheet voitoksi ja luovuudeksi. Erehtymistä ei pitäisi pelätä. Sen sijaan mahdollisuus virheeseen ja suorastaan heittäytymistä virheen armoille pitäisi tukea. Tarkoitan virheellä esimerkiksi suunnitelman muuttumista kesken kaiken ennakoimattomista syistä. Usein juuri hermostusta aiheuttava ”ennakoimaton” osoittaa tien uudistumiseen. Voisiko tämän asian tehdä toisin? Esimerkkejä ennakoimattoman kääntämisestä kaikkien voitoksi voisi lahtelaisenkin kulttuurikentän arjesta osoittaa useita. Vielä kun itsekin muistaisi, ettei pidä luovuttaa ensimmäisten vastoinkäymisten edessä.   

Tämän vuoden Nuori Voima-tunnustuspalkinto meni varmastikin oikeaan osoitteeseen. Tunnustus myönnettiin kirjailija, suomentaja Leevi Lehdolle ansioituneesta työstä runouden monimuotoisuuden edistämiseksi. Palkinnon jakajat muun muassa toteavat perusteluissaan, että Lehdolla on ”ilmiömäinen kyky muuntaa innostuksensa konkreettisiksi ja virtuaalisiksi välineiksi. Samanaikaisesti hän luo uusia runon tekemisen tapoja ja verkostoja sekä nostaa esiin lahjakkaita tekijöitä. Leevi Lehdon runojen ja runohankkeiden pioneeriluonteisuus ei pyri valtaamaan huomiota toisilta, vaan pikemminkin härnää kokeilemaan itse.” Suorastaan vastustamattoman kuvan Lehdon toiminnasta antavat hänen ansionsa; runokokoelmat Ampauksia ympäripyörivästä raketista, Päivä sekä Lake Onega and Other Poems, Tuli&Savu -lehden uudistus, Helsingin Poetiikkakonferenssin organisointi, poEsia-teossarja sekä Google-runogeneraattori ja suomennostyö James Joycen Odysseyksen parissa. Nuo kaikki merkitsevät muille juuri uudistumisen mahdollisuuksia ja iloa, joita ei pitäisi koskaan ottaa itsestään selvyyksinä. 

Usein ideageneraattorit ja -toimijat tekevät asiota silkasta tekemisen ilosta ja samalla puoli-ilmaiseksi, ellei jopa täysin korvauksetta. Tätä ei useinkaan tule ajatelleeksi. Onkin hassua, että toisinaan vapaaehtoinen kulttuuritoiminta, joka on lopulta pakon sanelema  välttämättömyys, koetaan jopa uhkaksi isompien resurssien organsaatioissa. Esimerkiksi Lahden Runomaratonin koordinoima runoviikko-tapahtuma toukokuussa Monimuotoista -teemoineen ei olisi onnistunut ilman vapaaehtoisten ideageneraattoreiden ja talkoolaisten lannistumatonta työpanosta, tukea ja yhteishenkeä. Heidän jos keiden soisi saavan kahmalokaupalla tunnustuksia aineellista tuesta puhumattakaan. Harvoin näin tapahtuu kuitenkaan. Pelotonta yhteistyötä kaivataan, jotta mahdollisimman moni saisi nauttia monimuotoisesta kirjallisuudesta ja olla mukana sen uudistamisessa.

Lahden Runomaraton ry. tekee kuluvana runovuonna yhteistyötä muun muassa Lahden kaupunginmuseon, Lahden kaupunginteatterin, Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen ja Salpausselän kirjailijoiden kanssa. Lahtelainen sanataide esittäytyy myös tämän vuotisilla Helsingin kirjamessuilla lokakuussa ja messuosastoa parhaillaan suunnitellaan suurella innolla. Tämä yhteistyön hedelmän on tarkoitus sekä vahvistaa vanhaa arvokasvillisuutta että tuottaa uusia lajikkeita yhteiseen  sanataidepuistoon.   

Kiinnostavia näkökulmia lahtelaiseen  sanataiteeseen esittää myös äskettäin lahdessa vieraillut kaupunginrunoilija Lahden kaupunkikulttuuriseuran sivuston Ruuvipenkki-palstalla. 

Terhi Willman        

Psykoterapeutti ja kirjailija Jan-Christer Wahlbeck esitti 22.5.2007 Lahdessa pitämässään esitelmässä ”Miten kestää arkielämän ristiriitoja?” 10 teesiä runoudesta elämän opastajana:

1. Runous on sitä, että sanoilla lähestyy sellaista mitä ei voi koskaan täysin tavoittaa.

2. Runous pakottaa rehellisyyteen suhteessa itseen.

3. Runous saattaa kääntää elämän suunnan.

4. Runous antaa asioiden kantaa monta erilaista merkitystä.

5. Runous tuo luottavaisuutta ilman että tarvitsisi sulkea silmät.

6. Runous auttaa kestämään elämän pahuutta.

7. Runous pitää herkkyyttä elävänä katkeruudesta huolimatta.

8. Runous lohduttaa keskellä arkielämän ristiriitoja.

9. Runous auttaa viihtymään yksin ja uskaltamaan olla yhteydessä muihin.

10. Runous on sekä arkista että pyhää.

Jan-Christer Wahlbeckin runoja on julkaistu teoksessa ”Näkyjä arkielämässä ja arjen taikaa. Kaksi runokokoelmaa.” ai-ai Kustannus Oy 2007.